|
TÄHDISTÄ ENNUSTETUT ELOKUVAT
** Jakeluyhtiöiden valta elokuvajournalismissa
- elokuvakritiikin muuttunut asema. Seminaari Vanhalla
Ylioppilastalolla 22.11. 2003
Elokuvan viihdesuosion kasvettua räjähdysmäisesti jokaisessa
paikallis- ja harrastajalehdessä on nykyään oma leffapalstansa.
Elokuvajournalismi on syrjäyttänyt perinteisen elokuvakritiikin,
minkä johdosta kriitikon ammattitaito ja kritiikin mahdollisuus
vaikuttaa kehittävästi taiteenalaansa ovat silminnähden
heikentyneet.
22. marraskuuta suomalaisten kriitikoiden ammattijärjestö SARV
piti Helsingissä seminaaria aiheesta. Elokuvajaoksen
puheenjohtaja Taneli Topelius pohjusti tilaisuutta kertomalla
lähihistorian leffa- ja leffajournalistibuumista. Myöhemmin
päivällä tuotiin esille myös SARVissa suunnitteilla oleva
kriitikoiden täydennyskoulutus. Topelius luki esimerkkinä erään
työnäytteen kritiikistä, jollaisella liiton jäsenyyttä haetaan:
kolmen virkkeen juonireferaatista ei voinut päätellä mikä leffa oli
kyseessä tai mitä mieltä kriitikko siitä oli.
Helsingin tilaisuuteen saapuneista ja etenkin siellä puhuneista
suurin osa tuntui olevan jo niin oman alansa aitiopaikalla, että
kritiikin ja journalismin kritiikki ei uponnut heihin. Varsinaisia
leffajournalisteja edusti "7 päivää" -lehden filmihenkilö; en tiedä
mitä ammattinimikettä voi käyttää kirjoittavasta toimittajasta
joka työskentelee lukutaidottomille ihmisille suunnatussa
kuvalehdessä.
Seminaarin alustajana toiminut tutkija Antti Alanen selvitti
erityisesti suomalaisen elokuvan saamaa kohtelua, kun päivän
paneeli keskittyi pääasiassa ulkomaisten leffojen saamaan
palstatilaan ja kuva-aikaan. Suomalaiset elokuvat "eivät ole niin
huonoja, että niitä tarvitsisi sääliä", torui Alanen; esimerkkeinä
aliarvostetuista nykyleffoista hän mainitsi "Levottomat" ja
"Sibeliuksen". Toisaalta hän myönsi, että liikaa lempeys
kotimaista tuotantoa kohtaan voi kostautua: lukijat eivät erota
milloin kriitikko yrittää tehdä ymmärrettäväksi oikeasti hyvänä
pitämänsä kotimaisen elokuvan tyyliä ja sisältöjä, jos kaikki
kotimainen saa korostetun positiivisen kohtelun. Leffakritiikin
historiaa Alanen kiitteli siitä, että siinä ei ole ollut yhtä suuria
"virheitä" kuin kirjallisuuskritiikin puolella Ahlqvist-Kivi tai
Havu-Linna -matsit.
Kauaksi on siis tultu vuoden 1994 kotimaisen elokuvan lama-
ajasta. Paneelissa tästä istuivat todistamassa Hesarin
toimitussihteeri Kati Sinisalo, viestintätoimisto Taitomyllyn
edustaja Jutta Heikkilä, jakeluyhtiön Buena Vistan
toimitusjohtaja Jussi Mäkelä, Hesarin veteraanikriitikko Helena
Ylänen sekä "Seiskan" kuvatekstiskribentti Vesa Häkli.
Painavimmin sanottavaa oli Yläsellä joka ilmeisesti oli
tapahtuman primus motor muutenkin. Hänen mukaansa
elokuvien jakeluyhtiöt, sellaiset kuin Buena Vista, määrittelevät
elokuvajournalismin ja siihen esimerkiksi Hesari voi vastata vain
hiljaisuudella. Yläsen huoli kohdistui lähinnä henkilö- ja
taustoitushaastatteluihin. Ylänen muisteli, miten vielä 1970-80 -
luvun vaihteessa saattoi keskustella vapaasti tähtienkin kanssa,
vaikka lehtiä henkilöhaastattelut eivät kiinnostaneet. Nyt moiset
jutut menisivät hyvin kaupaksi, mutta jakelu- ja tuotantoyhtiöt
säätelevät toimittajien pääsyä tähtien maailmaan.
Jakeluyhtiöiden edustajat puolustautuivat, että Suomella on vain
1.2 % osuus Euroopan markkinoista, joten taivasosuutta
Lontoossa ei voi enempää tarjota, vaikka sentään ilmaiset lennot
valikoiduille julkaisuille ja toimittajille - ja että sentään
Suomessa tilanne on paljon parempi. Siihen huomautti Turun
Sanomien kriitikko, että onhan se parempi Helsingissä, mutta
maakunnassa kotimaisetkin tähdet antavat vain vartin
jonotusaudiensseja.
Vaikka Helena Ylänen manasi myös nykyleffojen
sisällyksettömyyttä, hänellä ja muillakin panelisteilla paljastui se
sama sokeus kuin koko nykyisessä elokuvakulttuurissa: tärkeintä
on äksessi johonkin arvokkaiden kuvien maailmaan, se
virtuaalinen portti ja lupaus ennennäkemättömästä, portti jonka
jokainen ensi-iltaansa ennakoiva leffa luo ja josta jokainen genre-
ja tähtifani ja kriitikko ja joskus yhä leffahullukin haluaa päästä
ensimmäisenä kurkistamaan voidakseen päteä sillä
vertaisryhmänsä joukossa.
Ei tarvita kummoistakaan näkökulman vaihtamista niin
elokuvakulttuuri alkaa näyttää nykypäivän sairaudelta eikä
taidemuodolta.
Kun viiden tähden pj Sinisalo tivasi panelisteilta, että missä se
elokuvamaun valta oikein on, vakuuttelivat nämä että yleisöllä
edelleenkin. Mielenkiintoisempaa kuin se mistä tässä Helsingin
tilaisuudessa puhuttiin olikin se, mistä siellä vaiettiin, niin kuin
esimerkiksi kotimaisen elokuvabuumin mieskeskeisyydestä.
Minun mielestäni päivän tärkeimmän puheenvuoron käytti
teatterikriitikko Hilkka Eklund, joka totesi että teattereihinkin on
leviämässä se sama kulutuskulttuuri, että julkisuus on yhtä kuin
seurapiiritapahtuma ja teatterisalit yhtä kuin seurustelupaikkoja.
Koska elokuvaa myydään kuin makkaraa - ja niin siitä puhuttiin
myös paneelissa, Eklund totesi - kukaan ei ota vastuuta mikä on
elokuvan substanssi. Panelistit eivät vaivautuneet vastaamaan
suoraan Eklundin haasteeseen elokuvakulttuurin kehittämisestä
tai ottamaan vastuuta siitä, mitä mieltä on lennätellä toimittajia
Suomesta Lontooseen ja hävittää luonnonvaroja turhimmasta
turhimpaan filmiturismiin.
Vielä Eklundin jälkeenkin puhetta riitti, etenkin leffajournalismin
ytimestä eli tähtien antamisesta elokuville ja miten tähdistä voisi
ennustaa elokuvan laadun. Antti Alanen totesi, että leffat ovat
nykyään viihteen päiväperhosia ja siksi tähdetkin ovat osaltaan
opasteina mitä mennä katsomaan. Helena Yläsen mielestä tähtien
vaikutus näkyy parhaiten leffamainonnassa, missä niistä on tullut
keino legitimoida "Matrixin" kaltainen mainstream-makkara ihan
oikean elokuvan näköiseksi.
Ylänen myös arveli, aiheestakin, että pienen lehden kriitikolla on
kiusaus antaa leffalle viisi tähteä saadakseen oma tai lehtensä
nimi elokuvan mainosjulisteisiin. Ylänen joutui puolestaan
nurkkaan, kun Alanen kysyi, saavatko kotimaiset filmit
erikoiskohtelun. Sekä Ylänen että eturivissä mieskriitikoiden
äänekästä enemmistöä edustanut Tarmo Poussu totesivat, että
suomalaisten filmien tuleekin saada erityiskohtelu, ja niistä on
helpompi innostua. Sopiiko moinen käytös kriitikolle tai
kuuluuko peräti asiaan, se on vielä vaikeampi kysymys meille
kirjallisuuskriitikoille, joten peruin visusti aikeeni osallistua
keskusteluun.
Mutta mielenkiintoista kyllä, samalla viikolla järjestettiin
Turussa keskusteluilta elokuvien tuotantoyhtiöiden vallasta.
Hesalaisille voisikin olla terveellistä lukea ainakin Turun
tilaisuudessa alustaneen Janne Rosenqvistin analyysi Pahat pojat
-filmin markkinoinnista (kirjassa Taju kankaalla, 2003).
Elokuvajournalismin mahdollisuus vaikuttaa elokuvakulttuurin
alennustilaan voisi paljastua vielä surkeammaksi kuin
jakeluyhtiöiden ovia kolkutellessa saattaa tuntua.
Kotimatkalla annoin panelisteille tähtiä kyvystä keskustella
elokuvajournalismista:
Viestijä Jutta Heikkilä **
Buena Vistan Jussi Mäkelä *
Hesarin Helena Ylänen ***
Seiskan Vesa Häkli *
pj Kati Sinisalo ****
Aina yhtä selkeä, älykäs ja ystävällisesti tilaisuutta rakentava
Sinisalo olisi tietysti ansainnut viisi tähteä, jollei olisi Erkkomafian
palveluksessa, ja Ylänenkin samoin neljä siitä, että tällaista
tilaisuutta rohjennut edistää. Toivottavasti keskustelu jatkuu
jossain ja joskus.
Kirjoittanut
Markku Soikkeli
kirjallisuuskriitikko ja elokuvanharrastaja
** raportti löytyy kuvitettuna VerkonAatoksesta
|
