Suomen elokuva-arkisto järjestää elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) kunnianosoituksen yhdelle maailman tärkeimmistä arkistoista, Centre National de la Cinématographien (CNC) alaiselle Ranskan elokuva-arkistolle (Archives françaises du Film).

Ranskalaisia aarteita -sarjan yhteistyössä mukana ovat Cercle Franco-Finlandais, Centre Culturel Français ja Sibelius-Akatemia.

Ranskan elokuva-arkiston aarteita -esittely
Perustamisestaan eli vuodesta 1969 lähtien Elokuva-alan valtiollisen keskuksen (Centre National de la Cinématographie) alaiseen Ranskan elokuva-arkistoon (Archives françaises du Film) on koottu lähes 70 000 ranskalaista ja muunmaalaista elokuvaa (runsaat miljoona filmirullaa) Lumière-veljesten ensimmäisistä elokuvista aina aivan uusimpiin teoksiin, jotka saadaan lakisääteisinä talletuksina.

Vuodesta 1990 lähtien on pelastettu lähes 10 000 teosta. Työhön  kuuluu teosten tunnistaminen ja niiden entisöinti siten, että maailmanlaajuisen henkisen pääoman rikkaus ja monimuotoisuus pääsee oikeuksiinsa ja että se heijastaa elokuvan harrastajien ja muunkin ranskalaisen yleisön kiinnostusta. Ranskan elokuva-arkistossa henkilökuntaa on 95 henkeä Bois d'Arcyn ja Saint-Cyrin toimipisteissä (molemmat Pariisin alueen sotilaallisia linnoituksia 1800-luvulta). Sen toiminnot ovat laaja-alaiset: konservointi, tutkimustyö, kokoelmien tunnistaminen ja täydentäminen, restaurointi, kokoelmien lainaaminen festivaaleille ja elokuva-arkistoille sekä tekninen ja oikeudellinen valvonta.

Bucking Broadway (1917) on tuore ja tärkeä löytö. Tunnistamistyön jälkeen tämä harvinainen helmi, mykkä, väritetty western, on osoittautunut viimeiseksi John Fordin vuonna 1917 tekemäksi elokuvaksi. Kun melkein 80 prosenttia Fordin  mykkäelokuvista on kadonnut, Bucking Broadway tekee mahdolliseksi päästä erään hyvin tärkeän elokuvan lajin alkulähteelle. Ohjaajan tulevien suurteosten valossa tämä elokuva saa täyden merkityksensä ja osoittautuu erääksi perustyöksi, joka edustaa Fordin silloista ajattelutapaa ja yhtä tuon ajan elokuvan lajityyppiä.

Henri Langlois nimitti Marcel L'Herbier'n elokuvaa L'Homme du large (1920) "ensimmäiseksi esimerkiksi elokuvallisesta käsialasta". Entisöinnin teki mahdolliseksi ohjaajan omista arkistoista löytynyt poikkeuksellinen materiaali: välitekstien fotogrammit alkuperäisissä väreissään sekä yksityiskohtaiset muistiinpanot kunkin välitekstin taiteellisesta sommittelusta. Alkuperäisväreihinsä palautettuna L'Homme du large löytää uudet ulottuvuudet ja saa takaisin oikean sisäisen rytminsä. Erityisen ilmeistä tämä on dramaattisissa kapakkakohtauksissa, joissa karkeus ja rähjäisyys tuodaan esiin kuvan voimakkaalla punaisella sävyllä.

Toinen L'Herbierin elokuva, Raha, (L'Argent, 1929), joka perustuu Émile Zolan kirjaan, on mykkäfilmin joutsenlaulu ja synteesi kymmenen vuoden kuumeisesta tutkimustyöstä. Nykyaikaisen elokuvan tiennäyttäjä, valon musiikin hurja ylistyslaulu, missä kaikki on rytmiä, liikettä, rahamanipulaatioiden pyörryttävä spiraali. Aihe on tänä päivänä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Aivan toista lajityyppiä edustaa Le Tour de France par deux enfants (ohjaus Louis de Carbonnat, 1924), joka on uskollinen sovitus 1800-luvun tunnetusta lastenkirjasta. Akateeminen mutta hyvin ilmaisuvoimainen elokuva (restauroitu yhden ainoan alkuperäisvärisen kopion pohjalta) on rakennettu kiertomatkaksi Ranskan ympäri. Tarinan sankarit tutkivat maisemia ja eri paikkakuntien tapoja, historian henkilöitä, asukkaiden ominaisuuksia ja tätä kautta syventävät velvollisuudentunnetta ja isänmaanrakkautta.

Taidepiirissä kasvanut Pierre Marodon (1873-1949) aloitti elokuvaohjaajana ensimmäisen maailmansodan lopulla. Salammbô kuvattiin Wienissä runsaan avustajajoukon, upeiden lavasteiden ja Florent Schmittin myötävaikutuksella. Tämän elokuvan entisöinnissä olemme lähteneet alkuperäisestä filmistä ja tukeutuneet alkuperäiseen, Gustave Flaubert'n romaaniin perustuvaan käsikirjoitukseen ja olemme rekonstruoineet välitekstien typografian ja koristelun yhden epätäydellisen kopion pohjalta.

Aleksandr Razumny ohjasi Patarouvan (Pique-Dame) Saksassa vuonna 1927. Filmin luultiin kadonneen, kunnes tunnistimme sen omista kokoelmistamme lyhennettynä versiona. Kysymyksessä on yksi ensimmäisiä elokuvasovituksia Pushkinista, aivan loistava valon, tilan ja leikkauksen tutkielma.

André Sauvagen asema ranskalaisessa elokuvassa on aivan erityislaatuinen. Filosofian ylioppilaslinjan jälkeen hän siirtyi elokuvaan ja kirjallisuuteen vuodesta 1920 lähtien. Sauvage oli intohimoinen urheilija, taidemaalari, valokuvaaja, runoilija ja kirjailija, Robert Desnosin ja Jean Renoirin ystävä. Vuodesta 1923 hän teki dokumenttielokuvia. Vuonna 1928 oman rahoituksen turvin hän kuvasi elokuvan Études sur Paris  ("Pariisin tutkielmia"), joka oli rakennettu viisiosaiseksi runollisten etydien muotoon.

Jean Grémillonin Maldonessa (1928) voidaan nähdä yhtymäkohtia Sauvagen töihin. Se on aidon elokuvaohjaajan henkilökohtainen, tiivis työ, jossa käsikirjoitus ja leikkaus liittävät fiktion läheisesti dokumentaariseen ainekseen. Jean Grémillonin esteettiset valinnat (rajaukset, liitokset, valot) tekivät entisöintityön vaikeaksi, koska siinä pitää ottaa osatekijöiden kokonaisuus huomioon, mukaan lukien välitekstit. Alkuperäisen elokuvan kadottua entisöinnin pohjaksi otettiin 2800 metrin versio. Puuttuvien osien vuoksi elokuvan rekonstruoimiseksi tutkittiin ja koottiin aineistoa useasta eri lähteestä. Osoituksena auteur-elokuvan vaativuudesta valmis teos vaikuttaa meistä muodoltaan modernilta ja plastiselta. 

Donatien on 20-luvun ranskalaisen elokuva kaikkein monipuolisin taiteilija: ohjaaja, näyttelijä, tuottaja, lavastaja, puvustaja, leikkaaja ja vielä maalari, julistesuunnittelija, välitekstien kirjoittaja, antiikkikauppias ja keraamikko. Vuodesta 1920 alkaen hän teki elokuvan toisensa perään Ranskassa, Puolassa, Italiassa, Marokossa, Sveitsissä, Espanjassa ja Kreikassa. 1929 hän palasi Pariisiin ja ohjasi  Miranden ja Quisonin näytelmään pohjautuvan elokuvan L'Arpète ("Muotihuoneen harjoittelija"). Tämä moderni, hilpeästi muotimaailmaa pilkkaava satiiri sisältää kaikki amerikkalaisen komedian ainekset. Humoristiset välitekstit ovat taiteilijan piirtämät.

Kolmekymmentäluvun ranskalaista elokuvaa leimaa Keski-Euroopasta tulleiden, natsivaltaa paenneiden ohjaajien taiteellinen panos. Juuriltaan repimisestä syntyi väkevän melankolinen ilmaisu, tuskan ja pessimismin ilmapiiri on tunnusomaista useille kauden elokuville. Realistiseen tyyliin tehty mielikuvitusyhteiskunta, jota ympäröi sädekehänä synkkä runollisuus, antoi vaikutteita niin elokuvaan kuin kirjallisuuteen. Paul Czinnerin elokuva Mélo (1932), joka on tehty Henry Bernsteinin vuonna 1929 kirjoittamasta näytelmästä, lukeutuu tähän tummanpuhuvaan lajiin ja pitää sisällään harvinaisia ominaisuuksia tekstin, muotovalintojen ja tukahdutetun hiljaisuutensa puolesta. 

Jacques Tourneur seurasi isäänsä Mauricea Yhdysvaltoihin, missä hän teki pääosan urastaan. Ranskassa hän kuitenkin debytoi neljällä elokuvalla, joista viimeinen, Les Filles de la concierge ("Portinvartijan tyttäret", 1934) oli vielä äskettäin kateissa. Se on hyvin erilainen kuin tekijän amerikkalaiset työt, kitkerän suloinen komedia, kirpeä tutkielma tavallisen kansan Pariisista. 

Kukaan, joka on kiinnostunut omaehtoisesta ja laatuelokuvasta, ei voi sivuuttaa Edgar G. Ulmeria, outoa ohjaajaa ja hänen kirjavia ja ylenpalttisia teoksiaan, joiden kaltaisia ajan amerikkalaisesta tuotannosta saa hakea. Tarvittiin 1920-luvun saksalaisen koulukunnan kasvatti valamaan sellainen taiteellinen ulottuvuus ja eurooppalainen herkkyys B-sarjan elokuvaan. Äskettäin olemme tunnistaneet useita Ulmerin teoksia kokoelmistamme ja entisöineet ne yhteistyössä Cinémathèque françaisen kanssa niiden poikkeuksellisen hyvän kunnon vuoksi. Strange Illusion (1945) ja Monte Criston vaimo (1947) on kuvattu olosuhteissa, jotka hipovat kurjuutta, mikä on B- ja Ö-sarjan elokuvien kohtalo, mutta ne ovat silti elokuvataiteen omalaatuisia helmiä. Niissä on ainutlaatuinen tunnelma ja sävy, joka on hartaan työn ja omakohtaisen näkemyksen tulosta.

Kakkossarjan näyttelijöistä suosituin on Julien Carette, joka on tehnyt sekä mestariteoksia että perustason filmejä. Ennen Sadan murhan majatalon isäntää löydämme hänet kahdesta lyhytelokuvasta, joita esitettiin ennen sotaa. Nämä vähempiarvoisina pidetyt elokuvat ovat merkittävän esteettisen virtauksen edustajia ja niiden tekijäluetteloissa esiintyy usein tunnettuja nimiä.

Gonzaguessa (1933) Jean Grémillon on koonnut yhteen huomattavan näyttelijäryhmän hahmotellakseen tarinaa nälkiintyneen pianonvirittäjän seikkailusta. Filmissä Un petit trou pas cher ("Pieni halpa kolo", 1934) Jules Berry näyttelee rappiolla olevaa ja velkojiaan pakenevaa hummaajaa, joka asettuu asumaan ainoaan vielä omistamaansa paikkaan, sukuhautaan Père Lachaisen hautuumaalla. Hautausmaan vartijaa näyttelee Julien Carette.

Pikku-uutisen inspiroima Sadan murhan majatalo (L'Auberge rouge, 1951) on Claude Autant-Laran parhaita töitä. Se on kutkuttava farssi ahneudesta, sattumasta ja kohtalosta, ja se sai aikoinaan niskaansa papiston vihan. Tämä elokuva edustaa viimeisen päälle sitä mitä sanotaan  "ranskalaiseksi laaduksi": vankka käsikirjoitus, moitteeton roolijako ja parivaljakko Aurenche & Bostin iskevät dialogit.

Kiitämme lämpimästi Suomen elokuva-arkistoa meille tarjotusta mahdollisuudesta valita teokset tähän sarjaan, joka kruunaa hedelmällisen yhteistyömme. Olemme iloisia saadessamme jakaa suomalaisen elokuvaa rakastavan yleisön kanssa tämän edustavan ja monipuolisen otoksen kokoelmistamme.

Eric Le Roy

Chef du Service Accès, Valorisation et Enrichessement des Collections,

Archives françaises du Film, CNC (suom. Merja Tuominen)

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto Elokuva-arkistossa syksyllä 2003

AIKATAULU

pe 3.10. klo 19                    Sauvage: Etudes sur Paris (1928) n. 90'

                                            Musiikki: Outo Voima (Pekka Lehti, Jouko Kyhälä, Marko Timonen), Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto

la 4.10. klo 17                     Donatien: L'Arpète (1929)  109'

Musiikki: Eero Grundström & co, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto

su 5.10. klo 18                    Gremillon: Maldone (1928)  89'

Musiikki: Maria Kalaniemi, Anna-Kaisa Liedes ja Heikki Laitinen, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto

pe 24.10. klo 19                 Rasumny: Pique dame (1927)  52'

Musiikki: Leena Joutsenlahti & co, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto

la 25.10. klo 17                   Marodon: Salammbo (1925)  94'

                                            Musiikki: Mestariluokka, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto

su 26.10. klo 18                   L'Herbier: L'Homme du large (1920)  84'

                                            Musiikki: Eero Grundström & co musisoi

Sibelius-Akatamian kansanmusiikin osasto 20 vuotta

Sibelius-Akatemiaan perustettiin Kansanmusiikin osasto vuonna 1983. Osastolla ei ollut esikuvia, ja se oli siksi mielenkiintoisen kysymyksen edessä: minkälaisia olisivat tulevaisuuden ammattikansanmuusikot? Tärkeänä tehtävänä oli tietysti vanhojen soittimien ja sointivärien sekä laulu- ja soittotyylien elvyttäminen ja nykytulkinta. Vanhan pohjalta jokainen etsii omaa nykymuusikkouttaan. Sen olennaisena osana on lisäksi säveltäminen, sovittaminen ja kaikenlainen improvisointi. Päämääränä on kouluttaa persoonallisia muusikkoja, jotka vastaavat itse omasta musiikistaan ja opettamalla siirtävät kokemuksiaan nuoremmilleen.

Osasto viettää siis kaksikymmentävuotisjuhliaan. Yli viisikymmentä maisteria ja kaksi tohtoria on valmistunut. Kansanmuusikot ovat koko ajan laajentaneet ilmaisuasteikkoaan. Vuosien mittaan he ovat olleet mukana lukuisissa teatteri- ja tanssiproduktioissa ja järjestäneet sellaisia itsekin. Omiin tutkintoihinsa ja konsertteihinsa he ovat hakeneet näyttämöllisyyttä valojen, liikkeen, äänentoiston, äänenmuokkauksen jne avulla, sekä hakeutumalla yhteistyöhön muiden musiikkien ja muiden taiteiden kanssa.

Elokuva-arkiston sarjassa kansanmuusikot ottavat ensimmäistä kertaa laajemmin tuntumaa mykkäelokuvien kanssa musisoimiseen. Se on erittäin sopiva juhlavuoden laajennus muusikkouteen. Lähtökohtana on viime vuosisadan alun helsinkiläisten elokuvateattereiden ilmapiiri, mutta nykyhetkestä tulkittuna. 

(Teksti: kansanmusiikin osaston professori Heikki Laitinen)